maanantai 8. huhtikuuta 2013

Antti Leikas: Huopaaminen

Kuva: Elina Warsta / Siltala.
Antti Leikaksen Melominen oli Pienen esikoiskirjakerhon ensimmäinen jäsenkirja alkuvuonna 2011. Leikaksen lisäksi parilta muultakin PEKK-kirjailijalta tulee tänä vuonna uusi kirja. Mooses Mentulan Isän kanssa kahden on jo ilmestynyt ja aion lukea senkin tässä kevään mittaan. Pete Suhosen kakkoskirja ilmestyy syksyllä. Nyt onkin kiva tuntea olevansa kärryillä nousevien kirjailijanimien suhteen, kun on aloittanut tuotannon lukemisen jo esikoiskirjasta. ;)

Huopaamisen ovat blogeissa ehtineet lukea jo ainakin Kirsi ja Jori. Kirjan päähenkilöt Tikkari ja Hyvönen ovat kuulemma vilahtaneet jo Melomisessa, itse en kyllä pysty muistamaan missä kohti. Tyyliltään Huopaaminen muistuttaa Melomista, kuten nimenkin perusteella voisi arvata. En kuitenkaan ollut lukiessani yhtä tyytyväinen kuin esikoisen äärellä. Minulla oli noin puoliväliin asti aika ihmettelevä olo: mikähän tässä on punainen lanka?

Itä-Euroopassa myyntimatkalla olevat patentti-insinöörit Tikkari ja Hyvönen ovat jääneet junasta väärällä asemalla. Tavarat jäivät junaan ja tarina alkaa miesten tappelulla. Kun tappelu laantuu, miehet menevät kaljalle selvittämään tilannetta.

Koko alkupuolisko kuvaa miesten oleilua erikoisessa pikkukaupungissa. Tunnelma toi mieleen muistumia Leena Krohnista: erikoisessa paikassa reaalitodellisuuden säännöt ja luonnonlait eivät päde. Mutta mikä on koko jutun pointti? Siihen en oikein päässyt kiinni.

Kirjan kakkososassa Leikas pääsee erikoisalueensa piiriin: herkuttelemaan valkokaulustyöläisten turhauttavilla palaverikäytännöillä. Konsulttibisneksen absurdit käänteet saavat kyytiä. Kolmososassa langanpäät solmitaan yhteen jollakin lailla - silti tarinan kokonaiskuva ei minulle ihan täysin kirkastunut.

Leikas kirjoittaa kuvailevaa, kaunista, monipuolista ja täsmällistä kieltä. Usein niuhotan kirjan luettuani kielellisistä pikkuvirheistä - sellaiseen ei ole nyt aihetta, mutta en silti ole tyytyväinen. Ei pelkkä kielellinen sujuvuus riitä tekemään kirjasta onnistunutta lukuelämystä. En oikein päässyt tähän tunnetasolla sisälle, vaikka parhaimmillaan kirjan kohtaukset olivatkin kiehtovia, houkutteleviakin. Erityisesti kirkontornissa asuva Jeesus oli mukava.

Erityiskehut menevät kirjan ulkoasulle. Graafikko Elina Warsta on jälleen kerran tehnyt tunnelmallisen piirroskannen. Warstan töihin voi laajemmin tutustua Solmun sivuilla. Kannessa on käytetty viehättävää kohopainatusta: kun kantta sivelee, tuntee mukulakivet ja sadepisarat sormenpäissään. Kaunis kirja!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti