Luettuani Bruno Bettelheimin Satujen lumouksen minussa heräsi halu palata Grimmin satujen pariin. Nappasin sittemmin kirjastosta mukaani Tammen laadukkaasti toteutetun Grimm-suomennoksen vuodelta 1999. Grimmin sadut III: Lumikki on nimensä mukaisesti kolmas osa tuolloin suomennetusta ja toimitetusta Grimmin satukokoelmasta.
Tyylikäs kolmiosainen satukokoelma löytyy ainakin Adlibriksen verkkokaupasta, mutta en ole varma, voiko tietoon luottaa, sillä Adlibriksessa painosvuodeksi on merkitty 2012, eikä Fennica-tietokanta tunne tällaista painosta. Myöskään Tammen verkkosivuilta ei löytynyt haulla mitään tietoa kirjasta. Kirjoja kannattanee tiedustella divareista, jos haluaa nämä omaan hyllyyn.
Grimmin satuja on julkaistu enemmän tai vähemmän muokattuina versioina vaikka kuinka paljon, mutta tässä laitoksessa Raija Jänicke ja Oili Suominen ovat toimittaneet ja suomentaneet sadut vuoden 1857 Kinder- und Hausmärchen -kokoelmaa noudattaen. Suomennoksen ilmestymisestä löytyi aikalaisuutinen MTV3:n sivuilta. Kirjassa on Otto Ubbelohden ihastuttava kuvitus vuodelta 1907.
Lueskelin satukokoelman pikku hiljaa. Bettelheimin jäljiltä odotin sukellusta alitajunnan syövereihin, ja jossain määrin sellaisen sainkin. Sen sijaan olin yllättynyt siitä, että läheskään kaikki kokoelman sadut eivät olleet erityisen "opettavaisia", ainakaan jos oletetaan että sadut korostaisivat moraalisesti oikeita valintoja. Kokoelmassa on paljon satuja, joiden sanomana tuntuu olevan, että monesti on ihan fiksua pyrkiä päämääriinsä huijaamalla, valehtelemalla, väkivallalla tai silkkaan sattumaan ja onnenkantamoiseen luottaen. Esimerkiksi kirjan ensimmäinen satu, Omituinen pelimanni, kertoo metsässä vaeltavasta pelimannista, joka huiputtaa vastaantulevat eläimet väkivaltaisiin ansoihin.
Monet lyhyet kertomukset heijastelivat agraariyhteisössä tärkeitä tapoja tai ominaisuuksia, usein vastakohtien kautta esitettynä. Esimerkiksi äärimmäisyyksiin viety laiskuus oli aiheena useammassakin sadussa. Myös ylenpalttista typeryyttä ja hätäilevää kärsimättömyyttä pilkattiin.
Toki mukana on monia Bettelheimin suosimia prinsessasatuja, kuten kirjan nimikkosatu Lumikki ja Maleena-neito. Niistä ei puuttunut kauniita prinsessoja, rikkaita kuninkaita ja urheita prinssejä. Jäin kuitenkin enemmän pohtimaan hieman irvailevampia satuja, kuten Kolmea kisälliä. Siinä kisällit solmivat liiton paholaisen kanssa, ja satu päättyy kun paholainen tekee miehistä rikkaita. Kisällit eivät joudu selvittämään vaarallisia tehtäviä, eivät tarvitse kummoista älyä tai nokkeluutta eivätkä tee mitään erityisen ylevää, ja silti heille käy hyvin. Mitähän Bettelheim näistä saduista mahtoi tuumia?
Monet sadut olivat ennestään tuttuja, mutta iso osa kirjan saduista oli minulle aiemmin tuntemattomia. Oli mukavaa lukea laitosta, jonka toimittamiseen oli panostettu. Kyllä näin komeasta kirjasarjasta joutaisi uusintapainoksenkin ottamaan, ovathan Grimmin sadut klassikkoasemassa.
Tyylikäs kolmiosainen satukokoelma löytyy ainakin Adlibriksen verkkokaupasta, mutta en ole varma, voiko tietoon luottaa, sillä Adlibriksessa painosvuodeksi on merkitty 2012, eikä Fennica-tietokanta tunne tällaista painosta. Myöskään Tammen verkkosivuilta ei löytynyt haulla mitään tietoa kirjasta. Kirjoja kannattanee tiedustella divareista, jos haluaa nämä omaan hyllyyn.
Grimmin satuja on julkaistu enemmän tai vähemmän muokattuina versioina vaikka kuinka paljon, mutta tässä laitoksessa Raija Jänicke ja Oili Suominen ovat toimittaneet ja suomentaneet sadut vuoden 1857 Kinder- und Hausmärchen -kokoelmaa noudattaen. Suomennoksen ilmestymisestä löytyi aikalaisuutinen MTV3:n sivuilta. Kirjassa on Otto Ubbelohden ihastuttava kuvitus vuodelta 1907.
Lueskelin satukokoelman pikku hiljaa. Bettelheimin jäljiltä odotin sukellusta alitajunnan syövereihin, ja jossain määrin sellaisen sainkin. Sen sijaan olin yllättynyt siitä, että läheskään kaikki kokoelman sadut eivät olleet erityisen "opettavaisia", ainakaan jos oletetaan että sadut korostaisivat moraalisesti oikeita valintoja. Kokoelmassa on paljon satuja, joiden sanomana tuntuu olevan, että monesti on ihan fiksua pyrkiä päämääriinsä huijaamalla, valehtelemalla, väkivallalla tai silkkaan sattumaan ja onnenkantamoiseen luottaen. Esimerkiksi kirjan ensimmäinen satu, Omituinen pelimanni, kertoo metsässä vaeltavasta pelimannista, joka huiputtaa vastaantulevat eläimet väkivaltaisiin ansoihin.
Monet lyhyet kertomukset heijastelivat agraariyhteisössä tärkeitä tapoja tai ominaisuuksia, usein vastakohtien kautta esitettynä. Esimerkiksi äärimmäisyyksiin viety laiskuus oli aiheena useammassakin sadussa. Myös ylenpalttista typeryyttä ja hätäilevää kärsimättömyyttä pilkattiin.
Toki mukana on monia Bettelheimin suosimia prinsessasatuja, kuten kirjan nimikkosatu Lumikki ja Maleena-neito. Niistä ei puuttunut kauniita prinsessoja, rikkaita kuninkaita ja urheita prinssejä. Jäin kuitenkin enemmän pohtimaan hieman irvailevampia satuja, kuten Kolmea kisälliä. Siinä kisällit solmivat liiton paholaisen kanssa, ja satu päättyy kun paholainen tekee miehistä rikkaita. Kisällit eivät joudu selvittämään vaarallisia tehtäviä, eivät tarvitse kummoista älyä tai nokkeluutta eivätkä tee mitään erityisen ylevää, ja silti heille käy hyvin. Mitähän Bettelheim näistä saduista mahtoi tuumia?
Monet sadut olivat ennestään tuttuja, mutta iso osa kirjan saduista oli minulle aiemmin tuntemattomia. Oli mukavaa lukea laitosta, jonka toimittamiseen oli panostettu. Kyllä näin komeasta kirjasarjasta joutaisi uusintapainoksenkin ottamaan, ovathan Grimmin sadut klassikkoasemassa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti