maanantai 22. kesäkuuta 2009

Onerva Hintikka – Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä

Kliseinen kohtaus suomalaisissa sotaelokuvissa: seurataan sotilaiden vaiheita rintamalla, välillä käydään katsomassa kotirintaman kuulumisia. Kamarissa radion ääreen on nykertynyt koko perhe, naiset puristavat nenäliinaa kämmessään ja painautuvat keinutuolissa lähemmäs radiota kuullakseen uutiset paremmin.

Onerva Hintikan ja Kirsti Häppölän hieno kirja Tuntematon emäntä häivyttää tällaiset mielikuvat tehokkaasti. Kirja perustuu muisteluaineistoon, jonka Helsingin yliopiston sosiologinen laitos keräsi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Aineiston perusteella on tehty useita muitakin tutkimuksia tähän mennessä. Tuntematon emäntä keskittyy näkökulmassaan maaseudun naisten arkeen talvi- ja jatkosodan aikana. Muistelijoiden iästä johtuen näkökulma on usein nuorehkon perheenemännän tai vielä naimattoman nuoren tytön. Kummallakaan ryhmällä ei ole ollut aikaa istuskella radion ääressä, ja eipä radioita kovin monessa kodissa vielä ollutkaan. Kuten ennen sotaakin, naisilla oli hoidettavana karjatalous sekä perheen lapset ja vanhukset. Uutena asiana tulivat monet miesten työt, kuten hevosella hoidettavat peltotyöt ja metsätyöt. Lisäksi vapaaehtoistyönä tehtiin mm. leipomista, ompelua ja neulomista armeijan tarpeisiin. Koska elintarviketuonti ensin hiljeni ja sitten lähes pysähtyi viiden sotavuoden aikana, piti ruokaa tehdä lähes täysin omavaraistuotannon varassa. Niukoista varoista luovutettiin osa myös yleiseen käyttöön, kansanhuollon tarpeisiin.

Kirja tarttui mukaani kirjaston ”esittelyhyllystä”. Aihe kiinnostaa minua monestakin syystä. Historia ja naisnäkökulma kiehtovat, ja erityisen kiinnostavaa luettavaa teksti on sen vuoksi, ettei siinä kuvatuista tapahtumista ole kuin 70 vuotta aikaa. Kuinka kävisi, jos nykypäivän suomalaiset joutuisivat vastaavan urakan eteen? Työmäärät ja työolosuhteet ovat olleet valtavan rankkoja. Itse asiassa en aina edes pidä siitä, että entisajan hurjalla työnteolla yritetään välillä hieman syyllistää nykysuomalaisia, sillä onhan yleisesti ottaen varsin hyvä asia, etteivät suomalaiset joudu enää tekemään alkeellisissa oloisessa henkensä kaupalla kovaa ruumiillista työtä kellon ympäri. Kuitenkin tällaisia kuvauksia lukemalla jokainen voi myös pohtia, missä määrin ja millaisella asenteella itse olisi vastaavassa tilanteessa selvinnyt. Esimerkiksi osallistumista Lotta Svärd -järjestön organisoimaan armeijan leipien leipomistoimintaan eräs muistelija kuvaa näin:

”Lapuan pappilan renkituvassa leivottiin. Siellä oli vakituinen paistaja ja kaksi lottaa eri kyliltä vuorotellen. Aamulla tehtiin työt kotona, sitten 12 kilometriä pyörällä pitkin joen jäätä Lapuan kirkolle. Siellä leivottiin 700 leipää ja tehtiin 10 sangollista taikinaa seuraavaksi päiväksi. Sitten pyörällä kotiin ja navettatöihin. Ei tietenkään mitään maksua, kaikki oli vapaaehtoista työtä.” (MV: SO/279)

Kirjassa kuvatuista töistä tuo leipominen lienee sellainen taito, johon itse pystyisin, vaikken hapanleipää puu-uunilla minäkään ole tehnyt. Moni muu asia on sellainen, johon ei yksinkertaisesti enää ole osaamista yleisellä tasolla. Kun sodan aikaan esimerkiksi vaatteet kuluivat, tehtiin ensin mahdollisimman paljon vanhoista vaatteista uusia. Kankaita ei saanut kuin harvoin, joten monessa talossa pidettiin lampaita ja kehrättiin villaa, tai kasvatettiin pellavaa ja hamppua ja tehtiin itse pellavakankaat alusta asti. Kyllä voisi hieman kestää, jos minun pitäisi pellavansiemenistä saada aikaan käyttökelpoinen kangas. Eipä moni osaa kehräämistäkään nykypäivänä. Kehruutalkoista on kirjassa tällainen muisto:

”Taloissa pidettiin vanhoja mummoja viikkokaupalla kehräämässä villaa ja pellavaa. Eräskin 90-vuotias vanhus sanoi kehrätessään: ”Jäi vyyhti kesken”, ja nukkui pois maailman vaivoista rukkinsa ääreen.” (MV:SO/166)

Toisaalta, koska maatalon työt olivat jo ennen sotia jakautuneet miesten ja naisten töihin, ei sota-ajan emännilläkään ollut välttämättä mitään kokemusta vaikkapa raskaista hevostöistä, jotka olivat olleet isäntien kontolla. Kun työikäiset miehet joutuivat rintamalle, jäivät maataloustyöt naisten, pikkupoikien ja vanhojenisäntien harteille. Työvoiman vähetessä maatalojen sadot ja tuotot pienenivät, mutta paljon naiset saivat silti aikaan.

”Kesäsodan aikaan isännältä tuli kirje: ”Ota se hevonen haasta ja ala tekemään sillä töitä.” Mitään muuta neuvoa ei ollut. Menin hakaan hevosta ottamaan. Tietysti oli asialliset suitset ja leipäpala mukana. Hevonen olikin vihainen minulle, hyppi ja kiljui hampaat pitkällä. Laitoin veräjän kiinni ja lähdin kävelemään takaisin, itkin ja ajattelin ettei tule mitään. Samalla tuntui, että elämä ei jatku näin ja hain hevosen haasta.” (MV:SO/1342)

Peltotyöt, kuten kyntäminen, olivat fyysisesti raskasta työtä ja usein jo hevosen valjaiden käsittely vaati niin paljon voimia, ettei työikäisillä naisillakaan aina olisi sellaisia riittänyt. Vielä hurjempia muistoja löytyy kuitenkin tukkimetsästä. Talvella 1942 kansanhuoltoministeriö käynnisti Motti mieheen -talkoot. Haloista oli kova pula, sillä pakkastalvet olivat sotavuosina kovia, ja sekä armeija että siviiliväestö tarvitsivat halkoja. Miehiltä odotettiin neljän motin suoritusta, naisilta yhden (yksi motti on siis yhden kuutiometrin suuruinen pino halkoja). Moni nainen kävi muiden töiden ohessa metsässä puita kaatamassa käsisahalla.

Kirja on jaettu osiin, joissa kuvataan eri puolia maataloustöistä sekä perhe-elämästä. Kun kaikki työvaiheet niputtaa yhteen, ei ole ihme, että moni nainen kuvaa työpäiviensä olleen välillä 20-tuntisia. Aamuyöstä herättiin ja aamuyöllä mentiin nukkumaan muutamaksi tunniksi, siinä välissä tehtiin kellon ympäri työtä, vuosi vuodelta niukemmalla ruokavaliolla ja huonommilla vaatteilla ja varustuksilla. Esimerkiksi kenkiä oli mahdoton tehdä tyhjästä, joten sodan loppuvuosina moni teki ulkotyötkin puu- tai paperikengissä, jotka luonnollisesti hajosivat helposti, tai paljain jaloin. Perheet olivat suuria, joten pikkulapsetkin joutuivat omiin tehtäviinsä heti kun kynnelle kykenivät. Aivan pienistä lapsista huolehtivat esimerkiksi vanhemmat sisarukset.

Onerva Hintikka ja Kirsti Häppölä ovat tehneet hienon työn kootessaan ja toimittaessaan Tuntemattoman emännän. Kuvituksena on sota-ajan valokuvia, osa yksityisista albumesta, osa Puolustusvoimien kuva-arkistoista. Blogissa esittelemistäni kaunokirjailijoista esimerkiksi Heikki Turunen ja Hilkka Ravilo ovat kuvanneet paljon sota-ajan ja sodan jälkeisen maaseudun arkea ja työntäyteistä elämää. Tuntematon emäntä antaa kattavasti ja faktatietoihin perustuen lisätietoa tästä ajanjaksosta. Hintikka ja Häppölä muistuttavat esipuheessaan, että naisten kotirintamalla tekemä työ ei vuosikymmeniin saanut juuri minkäänlaista julkista tunnustusta tai arvostusta. Vuonna 2006 julkaistu Tuntematon emäntä nostaa hienosti esille suomalaisten naisten huikeat ponnistelut yhteiseksi hyväksi sodanajan raskaissa oloissa.

3 kommenttia:

  1. Ylipäätään historiallisia romaaneja lukiessani mietin usein, että miten sitä itse olisikaan pärjännyt.
    Jatkuvaan syyllistämiseen ja pullamössökansasta jauhamiseen kyllästyneenä olen joskus miettinyt toisinpäin; miten sen ajan ihminen pärjäisikään nyt? Miten opiskelupaineet jaksettaisiin kantaa? Kuinka selvitä työttömyydestä? Entä vanhuuden yksinäisyydestä? Miten pyörittää perhettä, työtä ja saada vielä omaa aikaa? Miesten ja naisten ulkonäköpaineet?
    Fyysisesti pääsemme nykyään toki helpommalla kuin väki 70 vuotta sitten. Meillä on kuitenkin toisenlaiset taakat. Mitäköhän 2070-luvun sukupolvi meistä ajattelee :D

    Olen kaikesta huolimatta ilahtunut siitä, että myös naisten/kotirintaman roolia on nostettu esiin. Mielestäni se ei lainkaan ole pois sotarintamalla taistelleiden arvostuksesta.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi1.2.11

    Hei Salla! Oletko huomannut että Tuntemattomasta emännästä on tekeillä tv-dokumentti? Se on tulossa esiteykseen lähiaikoina. - Suurimmalla osalla meistä suomalaisista on äiti/mummo/molemmat mummot ollut näitä tuntemattomia isänmaan tarmonpesätyttäriä.

    VastaaPoista
  3. Mahtava uutinen, tämän kirjan tarinat ansaitsevat lisänäkyvyyttä!

    VastaaPoista